COLLECTIVE EMAILS (08/2007)

(Subject: Mietintöjä osastolta ja sen ulkopuolelta)


Dementia (from Latin de- "apart, away" + mens "mind")


Tervehdys, ystävät,

Stokiksesta, niin, ja Lidingön saarelta. Täällä jo seitsemättä viikkoa; ja tämä on elämäni leppoisin kesä. Siltä ei tietenkään tunnu aina - ei silloin, kun osastoni vanhukset läpsivät minua naamalle, kun pyydän heitä nousemaan sängystä, tai kun selitän tuhannetta kertaa jollekulle, missä hän on ja miksi, tai kun yritän saada istumaan tai syömään sellaista, joka herkeämättä kulkee esineeltä toiselle, hypistelee niitä ja hokee "vad är den här, vad är den här" ja joilta sellaistenkin asioitten kuin lusikka merkitys on päässyt unohtumaan. Olen töissä hullujenhuoneella. Kun aluksi saavuin tänne, eräs tyttö joka on töissä toisessa vanhainkodissa, totesi katkerasti: "Onhan se vähän semmosta: yks puhuu itsekseen, toinen kaivaa nenää, kolmas kurkkii verhojen taakse ja etsii jotakuta." Ja se pitää kyllä paikkansa. Minun osastollani vastaavasti yksi huutaa lakkaamatta, lähes aamusta iltaan, välillä naama punaisena ja silmät pullistuen kuin häntä tapettaisiin, ja häntä pidetään pyörätuolissa huoneessaan ettei hän häiritsisi niin kovasti muita. Toisella on tapana maalailla seiniä ja huonekaluja omalla ulosteellaan. Itsekseenpuhujakin meillä on: hän jauhaa samoja, synkeitä ajatuksiaan ääneen päivästä toiseen niin mantraavalla äänenpainolla että voisi kuvitella hänen laskettelevan harekrishnalaista uskontunnustusta. Dementia on hirvittävä, piinaava sairaus, jota en toivoisi pahimmille vihamiehillenikään; ja sen jälkeen kun luotettavasta lähteestäni Wikipediasta luin, että B12-vitamiinin puutteella on yhteys dementiaan, en ole kertaakaan jättänyt vitamiinipilleriäni syömättä. Lisäksi sain tietää, että huutajamies on entinen juoppo, niin kutsutusti juonut aivonsa pellolle, enkä usko että tämän kesän jälkeen voisin koskaan ajautua alkoholistiksi.

Mutta hyviäkin hetkiä on: esimerkiksi silloin, kun pariskunta, juuri se kamalin pari joka yleensä aiheuttaa minulle eniten harmia, tulee kädestä pitäen kiittämään, kun olen soittanut heille hieman pianoa tai keittänyt heille pyynnöstä kahvia vaikka ei ole kahviaika ja itse asiassa kaikki muut nukkuvat jo. Mies puristaa kättäni, katsoo syvälle silmiin, ja lisää vielä käheällä äänellään: "se oli todella hyvää" - se saattaa saada kyyneleet silmiini. Tai kun olen laittanut jonkun hellästi nukkumaan ja sanon, "tiedäthän, että me pidämme sinusta kovasti", ja saan vastaukseksi hymyn, halauksen ja kysymyksen: "Olethan täällä taas aamulla, kun herään?"

Toisinaan vanhainkodissa tietysti myös kuollaan. Ensimmäisenä meiltä lähti eräs Gertrude, jonka kuolema ei tullut kenellekään yllätyksenä, mutta olin silti hieman hämmentynyt, sillä vielä edellisenä päivänä Gertrude oli kaiken aikaa huudellut "hallå, hallå!" korkealla ja reippaalla äänellään, ja saatuaan minut sitten huoneeseensa, selittänyt tarmokkaasti jotain, joskin merkityksetöntä, mutta kuitenkin selvällä ruotsin kielellä. Hän oli kuollut yöllä, ja aamulla menimme katsomaan häntä: siinä hän makasi, ja kaikki oli kukkia ja kynttilöitä lukuunottamatta aivan kuin ennenkin; tuntui kuin hän olisi minä hetkenä hyvänsä voinut aukaista silmänsä ja aloittaa taas, hallå, hallå!

Pian sen jälkeen kuoli Stig, ja hänen kuolemaansa olin odottanut ja toivonut siitä lähtien kun hän ensimmäisen kerran hänet nähdessäni toi mieleeni kuvat Auschwitzin vangeista. Hänen päänsä törrötti kohtuuttoman suurena kuihtuneen ruumiin päässä, ja jalat olivat kapeammat kuin ranteeni. Hän sinnitteli pitkään, eikä varmasti tahallaan; hän ei kai ollut puhunut tai liikkunut kuukausiin. Hänen kuolemansa oli kaikille selvää, kun taas seuraavasta lähtijästä esitetään vain arvailuja. Jonkun on kuitenkin lähdettävä, sen määräävät tilastot: joka kesä kuolee vähintään kolme asukkia.

Mutta leppoisaan kesääni eivät kuolemat, kahvin keitto tai kakkaepisodit kuulu. Vapaa-ajallani unohdan kaiken, loikoilen rannalla ja luen, luen, luen. Harkitsin jo opintojen lopettamista, kun tajusin niitten täysin tappaneen lukuiloni, jonka nyt olen saanut takaisin - mutta sitten menin pääsemään Tampereen yliopistoon, ja nyt minulla on kaksi opiskelupaikkaa, mikä tietenkin monimutkaistaa asioita. Mutta en muista koska olisin tuntenut oloni näin vapaaksi. Toisinaan käyn uusien tovereitteni kanssa teatterissa, museossa tai baarissa. Melkein yhtä paljon kuin Lidingön kaupunginkirjaston mahtava suomenkielinen osasto elämänlaatuuni on vaikuttanut pyöräni, jonka eräs ystävällinen sielu toi minulle Turusta; sillä pyöräilen Lidingön häikäisevän kauniissa maisemissa. Sarjamurhaajahihhulivuokramäntänikään ei jaksa minua enää masentaa.