COLLECTIVE EMAILS (6/2004)

(Subject: travel stories: España...)


Turusta Tampereen, Lontoon, Valladolidin, Burgosin, Madridin, Granadan kautta Barcelonaan, ystavat, ja tassa tulee teille matkatarinoita, hmm, joitain muistoja ja paivakirjanpatkia. Kaunista kesaa.



Eraana iltana Topi tulee kotiin, sanoo: Huomenna mennaan lentamaan. Jos tahdot. Liitovarjolla. Ja mina tahdon, vaikka pelottaakin. Niin heraan seuraavana aamuna kuuliaisesti epainhimillisen aikaisin, ja jo puolen paivan aikaan istun Topin ja yhden Topin kamppiksista, Myriamin, valissa auton takapenkilla matkalla pikkukylaan, jonka nimi on Oña. On ensimmainen aurinkoinen paiva Burgosiin saapumiseni jalkeen, ja ajamme vehreitten niittyjen ja ikivanhojen kylien lapi. Lammaslaumat kulkevat koirien ajamina, ja paimenet huiskuttavat meille ajaessamme ohi.

Mies, jonka kyydissa olemme, on Topin kaveri tyopaikalta, nuorisovankilan terapeutti, José Luis nimeltaan. Meidat tulee viemaan lentoon José Luisin veli, Victor - José Luis, joka on vammautunut pysyvasti joitakin vuosia sitten ja liikkuu kainalosauvojen varassa, ei lenna itse enaa nykyisin. Kysyn Topilta, tapahtuiko José Luisin onnettomuus liitovarjolla. Tietenkin mina kysyn.

Kiipeamme pienelle vuorelle, jonka huipulta nakyvat joka suuntaan ulottuvat pellot, kylat ja pikkumetsat. Taivas on pilveton ja huipullakin on lammin, kun syomme loistavia evaita, jotka yksi liitajista on tuonut. Alan pitaa tasta porukasta.

Koko iltapaivan me - Topi, Myriam ja mina - katselemme sitten noita lentajia, joita on kymmenkunta. Loikoilemme auringossa ja kiipeilemme jyrkanteilla, ja sanon Topille, etta tunnen puhdistuvani. Kaikesta.

Minun vuoroni paasta ilmaan on viimeisena, silloin kun aurinko on juuri laskemassa vuorten taakse, on kylma ja tuulta on enaa vain nimeksi niin etta mina ja Victor joudumme juoksemaan alas rinnetta paastaksemme ilmaan. Ja sitten yhtakkia: jalkojen alla ei ole enaa mitaan, ja on kuin kaikkialla lasnaoleva painovoima olisi vihdoin paastanyt irti otteestaan. Lennamme ihan puitten ylapuolella, aivan niitten latvojen paalla. Juuri sammumassa oleva auringonvalo maalaa taivaanrantaa ja laaksoa, enka sulje silmiani, silla lentaminen ei olekaan pelottavaa kuten luulin; vain hyvin, hyvin kaunista.


-----------------


Saavuin Andaluciaan Granadan kaupunkiin seitseman aikoihin perjantai-iltana. Olin vasynyt pitkasta matkasta ja edellisten paivien elamasta, mutta viela oli jaksettava hiukan: oli loydettava "Albaicin, Plaza Larga 4" - siella olisi Mateo, Edinburghin aikainen italialainen kitaraopettajani ja ystavani. Olisin tietysti voinut soittaa Mateolle, mutta yhta hyvin saatoin loytaa paikan itsekin, kun minulla kerran oli osoite. En tosin tiennyt, mika Albaicin oli - Mateon kavereitten suosima baari, ehka? Tai Mateon tyopaikka? Mutta ei kai Mateolla ollut mitaan oikeaa tyota...?

Albaicin oli kaupunginosa. Ei, vaarin: se oli kaupunki kaupungin sisalla, taysin erillaan vaikkakin fyysisesti kiinni muussa Granadassa, maailma jonka kaltaista en ole koskaan aikaisemmin nahnyt. Saavuttuani yhtakkia keskelle villisti kiemurtelevien kujien verkostoa jain haukkomaan henkeani; paikka oli kuin satojen vuosien taakse jumiutunut arabivaltakunta, korkean maen rinteelle rakennettujen samannakoisten valkoisten kivitalojen ja mukulakivikatujen sokkelikko. Ja Mateo asui kaiken sen keskella.

Pitkan etsimisen jalkeen - seuraavina paivina tulisin oppimaan, etta Albaicinissa oli turha e t s i a mitaan, edes tieta ulos sielta; oli vain annettava paikkojen loytaa sinut - loysin Plaza Largan, mutta Mateo ei ollut kotona. Han oli alhaalla keskustassa, siina osassa Granadaa, joka oli kuin mika tahansa nykypaivan kaupunki, soittamassa ja laulamassa turisteille. Ymmarsin hyvin, etta perjantai-illat, jolloin turistit istuvat ulkona ravintoloissa ja ovat hyvalla tuulella, ovat katusoitolla elantonsa hankkivalle aarimmaisen tarkeita. Eika minua sita paitsi hairinnyt odottaminen. Oli tullut pimea, lamput oli sytytetty, ja olin lumoutunut kaikesta siita: lampimasta yosta; pienten, kotoisten baarien liepeilta kuuluvista iloisista aanista; kujista, jotka olivat niin kapeita, etta niilla kavellessaan tuskin mahtui vaistamaan vastaantulijaa.

Tilasin Plaza Largan baarista lasin viinia, istuin ulkona olevan poydan aareen ja sain heti seuraa. Magit oli miehen nimi, ja han osti minulle tapan ja viinilasillisen toisensa jalkeen koko loppuillan, eika aloitettuaan lopettanut puhumista hetkeksikaan - ja mina kuuntelin sujuvasti espanjaa ja nyokyttelin. En juurikaan tiennyt, mista han puhui, ja silloinkin kun tiesin, en tiennyt m i t a han siita sanoi, mutta vastasin silti aina "entiendo", ymmarran, kunnes tajusin etta "entiendes?" on vain espanjalaisten tapa jasentaa monologiaan eika odota vastausta, ja senkin jalkeen vastasin entiendo, paitsi tietysti valilla; uskottavuuden vuoksi sanoin pari kertaa "no entiendo". Lopulta, kahden ja puolen tunnin kuluttua, jolloin vilkuilin kelloa jo hieman liian usein, Mateo saapui ystavansa kanssa, uruguaylaisen Mauron jolla on kaunis aani ja kauniit kasvot, ja turistit varmasti pitavat sellaisesta. Mateolla ja Maurolla oli ollut hyva ilta, ja he olivat hilpealla tuulella.

Vasymys painoi silmia, mutta ehdin vain heittaa rinkkani Mateon kamppaan ja oli jo jatkettava matkaa - olimme kuulemma jo myohassa juhlista. Lahdimme kiipeamaan ylospain sita vuorta, jonka rinteella Albaicin oli, enka ollut pysya Mateon ja Mauron mukana, silla vahan valia minun oli pysahdyttava katsomaan taaksepain. Alapuolellemme jai valkoisena yossa hohtava Albaicin, ja sen vastakkaisella kukkulalla nain valaistun Alhambran, viela kasittamattomamman 1300-luvulla rakennetun sulttaanin linnakaupungin.

Kuljimme eteenpain, astuimme entisen kaupunginmuurin lapi, ja kun lahdimme kulkemaan rinnetta alas, vuoren vastakkaiselle puolelle jattamaamme kaupunkia oli jo vaikeaa uskoa todelliseksi. Hetken saattoi luulla, etta olimme keskella eramaata, matkojen paassa muista elollisista olennoista, mutta ei: koko rinne oli taynna luolia, kymmenia, kenties satoja asumuksiksi muutettuja luolia, joissa mustalaiset olivat asuneet vuosisatoja, ja joissa nyt pitivat kotiaan maankiertajat ja muut, joille yksinkertainen kelpasi. Paljaalla rinteella ei ollut aivan pimeaa, ja saatoin nahda joitakin noista luolista. Useista kuului musiikkia.

Luola, johon me saavuimme, oli jo taynna ihmisia, ja soitto kuului kauas. Istuttiin ringissa, yhdella seinustalla paloi suuressa avoimessa takassa nuotio, ja melkein kaikki soittivat jotain - kitaraa, huilua, viulua, rumpua. Kadesta kateen kiersivat satkat ja joku satunnainen viinipullo, mutta olinhan jo tassa vaiheessa oppinut: taalla ei juuri juoda.

Keskella lattiaa oli epamaarainen kokoelma erilaisia puisia soittimia, joihin Chincha, vanha harmaahiuksinen nainen joka naytti intiaanilta, tarttui yksi toisensa jalkeen. Chincha naytti johtavan musiikin kulkua, ja han soitti mita vain, kitarasta didgeridoohon ja erilaisista rummuista uskomattomaan kokonaan puusta tehtyyn saksofoniin, jolla oli huumaavan kaunis aani. Musiikki, jota kuulin sina yona, oli sekoitus eri kulttuureja, eri aikoja, eri soitinyhdistelmia, eri tunnelmia; en yrita kuvailla sita. Kukaan ei juuri puhunut - uusi savelma alkoi aina, kun vanha oli loppunut. Ja ulkona oli Andalucian yo, sisalla luolassa lampo ja hamara, ymparillani ihmiset ja musiikki, ymparillani ihmiset ja musiikki.

.Tui.
.Tuulia.
.Kitta.

jalkikirjoitus... tiedan, etta jotkut ei tykkaa tallasista kollektiivimeileista. jos nain on, tai jos et muuten vaan halua kuulla musta mitaan ;), kerro niin ma vannon pyhasti etta lisempia meileja ei tule...

mina sen sijaan ilahdun kaikenlaisista meileista, kollektiivisista ja privaateista. vink vink.