COLLECTIVE LETTERS joulukirje

Eskbankin kylässä, Midlothianin kreivikunnassa,Skotlannissa joulukuussa 2002.

Alunperin ajatus yhteiskirjeestä oli hankala. Pidän kovasti siitä kirjeen ominaisuudesta, että se on niin henkilökohtainen; että voin puhua jokaisen ihmisen kanssa hieman eri asioista hieman eri tavalla. Tämän takia en koskaan omaksunut tapaa lähettää samoja sähköposteja suurelle joukolle ihmisiä, niin helppoa ja kai järkevää kuin se olisi ollutkin.

Näin joulun alla halusin kuitenkin ottaa yhteyttä ystäviini, muistuttaa olemassaolostani ja kertoa, miten olen selvinnyt tämän syksyn täällä kummallista mongerrusta puhuvien, kilttiin pukeutuvien viskinjuojien keskellä. Jouduin siis luopumaan henkilökohtaisen kirjeen periaatteestani, sillä kaikille oman kirjeen kirjoittaminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Siksi käsiala ei ole omani, mutta toivottavasti tunnistat minut kuitenkin persoonattoman tietokonefontin takaa.

Tätä kirjoittaessani eletään joulukuun alkua, ja lähes kaikki lehdet ovat vihdoin pudonneet puista. Ruoho on kuitenkin vielä hyvin vihreää, ja kasvipenkissämme kasvaa vielä purjoja – en tosin ymmärrä, miten ne ovat selvinneet yöpakkasista. Kylmä on, mutta Suomeen verrattuna varmaan lämmin (paitsi että siellä on kylmä vain ulkona)… Pari viikkoa sitten saattoi vielä hyvänä päivänä kävellä ulkona ilman takkia – ja täkäläisten mielestä saattaa vieläkin, tarkenevat T-paidassa varmasti vaikka pakkasella. Lauantai-iltaisin näen Edinburghin kaduilla laumoittain pelkkiin miniminitoppeihin ja hamosiin pukeituneita tyttöjä, ja pelkästä katselemisesta tulee vilu, vaikka itse olenkin varustautunut kahdella villapaidalla ja takilla. Toisaalta olen kyllä huomannut, etten ole enää niin kylmissäni kuin syyskuussa, vaikka pukeutuisin samoihin vaatteisiin. Onkohan kukaan tutkinut Skotlannin ilmaston vaikutuksia täällä pitempään oleskeleviin ulkomaalaisiin? Kenties minulle on kasvamassa talviturkki?

Käydessäni elokuun 20. päivänä ensimmäistä kertaa nukkumaan täällä huomasin hieman huvittuneena sänkyni alla olevan kuumavesipullon. Alle viikossa kuitenkin selvisi, ettei kyseessä ollut vitsi vaan kuolemanvakava asia; koska huoneessani ei ollut mitään lämmitystä, en olisi varmaan selvinnyt aamuun asti ilman hotwaterbottleani. Jossain lokakuun tienoilla perheeni päätti vihdoin, että kesä oli ohi ja oli aika kytkeä keskuslämmitys päälle. Nyt täällä on jo mukavan lämmin toisinaan. Ei tietenkään koko ajan – olisihan suurta tuhlausta pitää lämmitystä päällä 24 tuntia vuorokaudessa, tai edes puolet siitä… Talven tulo hieman hirvittää, yksinkertaiset ikkunalasit ja huonot eristeet arveluttavat. Sanovat, että ilma tästä vielä kylmenee, mutta muuten en kyllä tiedä, missä vaiheessa on alettava puhua ’syksyn’ sijasta ’talvesta’. Lunta on turha odottaa, sillä sitä saadaan täällä päin maailmaa korkeintaan päivänä, parina vuodessa. Täytyy myöntää, että olen kaivannut Suomen syksyä ja talvea. Ei sillä, ettenkö pitäisi tästäkin ilmastosta. Kylmä, tuulee, sataa – niistä voi sammakkomies valita mieluisiaan yhdistelmiä. On täällä tietenkin selkeitäkin päiviä, muistaakseni. Aurinkoisina aamuina Skotlanti on kyllä äärettömän kaunis.

Ensimmäinen vaikutelmani uudesta elämästäni tai lähinnä au pair –duunistani (mutta se on sama asia) oli se, että se on helppoa, kevyttä ja miellyttävää. Väärin. Totta on kyllä se, ettei tämä työ ole älyllisesti kamalan vaativaa; haastavimmat itselleni asettamat kysymykset ovat yleensä ”mihin järjestykseen asettaisin kaukosäätimet tänään” (kaksi mustaa, kaksi harmaata) tai ”kannattaako minun kantaa viisi lasia kerrallaan, vai onko turvallisempaa viedä ensin kolme” (vastaus on aina sama: tämän miettimiseen menee joka tapauksessa enemmän aikaa kuin kumman tahansa vaihtoehdon toteuttamiseen). Yksitoikkoisuutensa ja tällaisen työn luonteen (olen ”perheenjäsen”, työajat vaihtelevat, työnkuva on välillä epäselvä) takia aupairina olo on kuitenkin erityisesti henkisesti uuvuttavaa. Arkipäiväni ovat aina samanlaisia: aamulla kello seitsemältä herätän, pissitän ja puen Natashan. Natasha on perheen 10-vuotias tyttö, joka ei cp-vammansa takia pysty seisomaan tai kävelemään ilman tukea, eivätkä pukeminen ja muut arkiset asiatkaan suju ilman apua. Psyykkisesti Natasha on täysin terve, tai… Terve, mutta ikäisiään jäljessä. Monissa asioissa Tasha on siinä kuusi-seitsemänvuotiaan tasolla; hän ei ymmärrä aikaa eikä tunne kelloa, lukee ja kirjoittaa vain lyhyitä sanoja, muistaa viikonpäivät vain satunnaisessa järjestyksessä eikä käsitä matematiikasta mitään. Sosiaalisesti Tasha on paljon reippaampi. Mutta mutta mutta…arkipäiväni, siis. Auttaessani Tashaa pukeutumaan ruokin samalla akvaariokalat. Joskus kun Tasha on sairaalassa monta päivää eikä minun tule käytyä hänen huoneessaan, pelkään kuollakseni unohtavani ne kalat. En tiedä kuinka kauan kalat kestävät ilman ruokaa, mutta mielessäni on aina kuva siitä, kuinka saavun huoneeseen ja näen kaikki kalat kuolleina, kellumassa väärinpäin veden pinnalla. Minulla ei kyllä ole oikeasti aavistustakaan siitä kelluvatko kuolleet akvaariokalat väärinpäin veden pinnalla.

Saatuani Tashan puettua kannan hänet alakertaan ja annan hänelle ja koirille aamupalaa. Kun muu perhe saapuu keittiöön, poistun siistimään olohuonetta, petaamaan sänkyjä ja siivoamaan lasten makuuhuoneita. Sitten kerään pestävät vaatteet, laitan pesukoneen pyörimään ja autan Tashan autoon, jolla Ruth (theMother) vie lapset kouluun. Kello on noin kahdeksan, ja nautin aamupalani suloisessa rauhassa ja hiljaisuudessa, sitten siivoan keittiön ja olen vapaa. Paitsi tietenkin, jos minua on pyydetty viemään koirat lenkille, mikä tapahtuu melko usein – sitä useammin, mitä kurjempi sää. Koirat ovat Calypso ja Juniper, äiti ja tytär, musta- ja ruskeapilkkuinen, dalmatialaisia. Ihan veikeitä otuksia. Teemme lenkin aina samaa kävelytietä pitkin, jolla tulee vastaan paljon ihmisiä, ja monet tuntuvat olevan hyvin ihastuneita Calypsoon ja Juniperiin. Vanhat papparaiset alkavat usein jutella minulle enkä minä ymmärrä heidän puheestaan mitään, mutta olen niin kuin ymmärtäisin ja nyökkäilen ja hymyilen ja sanon välillä ”oh” tai ”OK” riippuen siitä, kuulostaako juttelu siltä että siihen kuuluu vastata ”oh” vai ”OK”. Skotlannissa on paljon murteita ja suurinta osaa niistä ymmärtää pienellä totuttelulla, mutta vanhapapparaismurre on yksi pahimmista. Niin kuin me kavereitteni kanssa olemme todenneet jo aikoja sitten: kyse ei ole siitä, ettemmekö me puhuisi englantia, vaan siitä, etteivät nuo toiset puhu.

Kahden koiran lisäksi perheellä on kissa, Smudge. Äärimmäisen harvinaislaatuinen tapaus – se pitää minusta. Yleensä kissat välttelevät minua, vaistoten että olen koiraihmisiä. Smudge on kuitenkin koko ajan kiehnäämässä vieressäni; päivät se viettää huoneessani ja yöt sängyssäni (päälläni, mieluiten), eikä sen minulle osoittama rakkaus tunnu vähentyneen lainkaan vaikka olen kohdellut sitä pari kertaa hyvin väkivaltaisesti, vahingossa. Kerran potkaisin sitä epähuomiossa niin voimakkaasti että se lensi kaaressa kauemmas (teimme yhtäaikaisen väistämisliikkeen, samaan suuntaan); kerran jätin sen hännän vanhingossa oven väliin; useita kertoja olen tönäissyt sen refleksinomaisesti pois sängystäni, kun se on keskellä yötä alkanut aukoa kynsiään selkääni vasten. Hullu katti se on. Vaikka nyt se on kyllä tajunnut ruveta kiertämään vaaralliset jalkani kaukaa silloin kunkävelen.

Eivätkä eläimet tähän lopu. Meillä on kanoja vaikka muille jakaa – ja minun puolestani voitaisiin hyvinkin jakaa. Ben, perheen vanhin poika joka täytti juuri 15, sai tänä syksynä suureksi riemukseen oman kanalauman, joka sijoitettiin takapihalle, minun ikkunani alle. Tässä vaiheessa olen ehtinyt pohtia jo lukemattomia erilaisia tapoja, joilla parven kukko voisi vahingossa menettää henkensä. Se herättää minut joka aamu sopivanärsyttävän ajan ennen herätyskelloni soimista välittämättä vähääkään siitä, että aurinko ei nouse vielä pariin tuntiin, ja jatkaa sietämätöntä kirkumistaan hamaan iltaan asti.

En yksinkertaisesti voi käsittää, mitä Ben näkeenoissa pienissä(, rumissa, typerissä) eläimissä. Lukuunottamatta omituista harrastustaan Ben on kyllä eri mukava poika, fiksu, huomaavainen ja hyvätapainen. Paitsi sisaruksiaan kohtaan – heille hän on todellinen pain in the ass, ja sen myötä myös minulle ja vanhemmilleen, kun me yritämme pitää häntä poissa pikkuveljensä Adamin kimpusta. Minä kuvittelin pitkään, että kyse on vain hankalasta iästä, mutta Ruth väittää Benin pomottaneen Tashaa ja Adamia aina. Tyypillinen riita meillä menee näin: Ben tulee olohuoneeseen, missä Adam on katsomassa telkkaria. Ben ottaa kaukosäätimen Adamilta ja vaihtaa kanavan. Kun Adam yrittää ottaa kaukosäätimen takaisin, Ben alkaa ensin nälviä ja matkia Adamin puhetta, ja sitten syntyy tappelu. Adam, joka Benin tavoin on yliherkkä kaikelle kritiikille mutta reagoi aivan eri tavalla kuin veljensä, alkaa aina jossain vaiheessa itkeä, jolloin Ben saa syyn kettuilla: ”Boohoo, don’t you think you’re a bit old to cry?”

Tästä syystä minun on hieman vaikeaa sietää Beniä toisinaan, vaikka mielelläni olisinkin hänelle enemmän kaveri tai isosisko kuin lastenhoitaja. Adamista taas en voi olla pitämättä, en edes silloin kun hän saa raivokohtauksia ja hyppii huoneessaan tai heittelee tavaroita niin että talo tuntuu natisevan liitoksistaan. Adam on melkein 13, ja siinä missä Benon väärin ymmärretty murrosikäinen, Adam on vain hellyyttävä pikkupoika. Adam käyttäytyy minua kohtaan aina ehdottoman moitteettomasti, ja juroihin suomalaispikkukundeihin tottuneena hänen täkäläisille tyypillinen vilpitön puhetapansa tuntuu jotenkin hyvin kypsältä. Pidän siitä, kuinka Adam tulee luokseni kertomaan asioita tai haluaa minun katsovan, mitä akrobaattitemppuja hän osaa tehdä olohuoneen sohvalla (silloin kun vanhemmat eivät ole paikalla) tai esittää parhaimman koiranpentukatseensa pyytäessään, että tekisin hänelle kaakaota.

Neljän aikoihin lapset palaavat koulusta, ja minua kaivataan taas – lähinnä Natashan viihdyttämiseen. Osa työpäivästäni kuluu katsellessa Natashan kanssa telkkaria, mutta se käy kyllä ihan työstä. Tasha katsoo pelkästään piirrettyjä – käytännössä katsoen kaikki oikeiden ihmisten näyttelemät ohjelmat ovat hänen mielestään ”boooriiing” – ja piirretyistä lähes ainoastaan kahta vaihtoehtoa: Dexter’s Laboratorya jaPowerpuff Girlsia. Onneksi (hänen onnekseen, ei minun) taivaskanavat näyttävät kyseisiä sarjoja useita jaksoja joka ilta. En tiedä näytetäänkö sarjoja Suomessa, mutta voit olla vain onnellinen jos et olekoskaan törmännyt niihin. Dexter’s Laboratory kertoo pikkupojasta, joka on lapsinerona rakentanut kotiinsa laboratorion toteuttaakseen siellä keksintöjään. Dexterin laboratoriomaailmaa häiritsee jatkuvasti kuvioihin tunkeutuva ulkomaailma, jota edustavatvanhemmat, koulu ja erityisesti pikkusisko. Powerpuff Girlsin ideana taas on kolme pikkutyttöä, joilla luonnollisesti on supervoimia. Joka jaksossa Buttercup, Thunderball ja Bubbles pelastavat kotikaupunkinsa tappelemalla sitä uhkaavia hirviöitä vastaan ja voittamalla aina kaikki. Minulle on vasta viime aikoina selvinnyt, että molemmat ohjelmat kestävät itse asiassa vain 10-15 minuuttia –puuduttavuudessaan ne tuntuvat ainakin puolet pidemmiltä. Jokailtaista katsomiskokemusta ei yhtään paranna se, että Tashalla on tapana kommentoida tapahtumia; monsterin näköisen olion sanoessa ”I’mgonna destroy the PP Girls” Tasha selvittää minulle: ”That’s probably the bad guy.” Näin tietenkin vain silloin, kun Tasha ei ole nähnyt kyseistä jaksoa kovin montaa kertaa aikaisemmin, mitä tapahtuu nykyään aika harvoin. Yleensä Tasha osaa katsottavat jaksot ulkoa, ja kertoo minulle huomaavaisesti aina mitä seuraavaksi tapahtuu. Pian pystyn itse samaan; tässä vaiheessa syksyä olen nähnyt jo useita jaksoja kahteen, kolmeen kertaan…

Telkkarintuijottamisen kestän kuitenkin tietäen, että toinen vaihtoehto olisi joutua leikkimään Tashan kanssa. Rakas hoidokkini ei tunne (eikä halua tutustua) muita leikkejä kuin Barbie-leikit, joita kohtaan minä taas tunnen erityistä vastenmielisyyttä. Mutta ei auta; koska olen hyvä au pair, suostun leikkimään Tashan kanssa Barbeilla vaikka joka päivä – vaikka täytyy myöntää että joskus olen, sanoisinko, hieman passiivinen…

Pahinta on kuitenkin joutua tekemään Natashan kanssa läksyjä, ja yritän luistaa siitä velvollisuudesta jos vain suinkin voin. Pointti on siinä, että Tasha on kuudennella luokalla eli sillä mille hän ikänsä puolesta kuuluukin, mutta älykkyystaso ei aivan ole pysynyt iän mukana. Kaikki matematiikan tehtävät Tasha saa tehdä laskimella muun luokan laskiessa päässä, mutta kotitehtävien teko on silti yhtä tuskaa; Tasha näppäilee yhden numeron kerrallaan laskimeen ja ulisee sitten: ”This is so BORING! I’m so TIRED! Why don’t you help me?” Auttaminen tarkoittaa samaa kuin tehtävien tekeminen hänen puolestaan, ja siihen minä en suostu. Tasha on tottunut siihen että luku- ja kirjoitusharjoituksia lukuunottamatta joko Ruth tai minä teen läksyt hänenpuolestaan, siis: Ruth kertoo Tashalle mitä kirjoittaa vihkoonsa, ja Tasha kirjoittaa. Kaikki yli neljäkirjaimiset sanat on tavattava, sillä eihän Tasha oikein osaa kirjoittaa. Olen tulla hulluksi, kun Tasha kysyy (miljoonannen kerran): ”How do you spell ’this’?” Olen varma, että Tasha pystyisi vaikka mihin, jos häneltä vain vaadittaisiin vähän enemmän, sillä ei hän tyhmä ole. Ja ilmeisesti sitä, että hän saa olla ”aivan kuin muutkin ikäisensä” pidetään niin paljon tärkeämpänä kuin sitä, että hän oikeasti oppisi jotain– edes lukemaan ja kirjoittamaan – ettei häntä tajuta siirtää oikeantasoiselle luokalle. Hyväksyyköhän koulu hänet ensi vuonna seitsemännelle luokalle, jos hän ei vielä silloinkaan osaa lukea?

Työpäiväni päättyy päivälliseen tai tarkemmin sen jälkeen, kun olen tiskannut kaikki astiat ja siivonnut keittiön. Ruth laittaa loistavaa ruokaa, mutta valitettavasti sen tekemiseen kuluu paljon kattiloita ja pannuja… Lisäksi minun on kylvetettävä Tasha ja laitettava hänet nukkumaan, mutta yleensä ehdin tehdä sen ennen päivällistä.

Sitten on vielä vaatteiden silittäminen, jota en voinut ujuttaa päiväohjelmaselostukseeni siksi, ettei minulle ole vieläkään oikein selvinnyt, milloin minun kuvitellaan ehtivän hoitaa se. Minun on tarkoitus työskennellä viisi tuntia päivässä – yksi aamulla, neljä illalla – mutta noihin viiteen tuntiin ei millään mahdu kaikki se silitys, mitä minun on tehtävä päivittäin. Täällä silitetään kaikki vaatteet, poikien boksereista Natashan koulukravatteihin (puhumattakaan vuodevaatteista), ja koska kaikki vaatteet, niin farkut kuin villapaidat, pestään yleensä viimeistään parin päivän käytön jälkeen, silitettävää kertyy ainakin tunniksi joka päivä. (Sanomattakin on selvää,etten kaiken sen kodinhoitohuoneessa vietetyn ajan jälkeen ryhdy enää silittämään omia vaatteitani.) Nyt olen tosin onnistunut huijaamaan Adamin käyttämään samaa pyjamaa lähes kolme viikkoa viikkaamalla sen joka päivä erityisen huolellisesti hänen tyynylleen, niin että se näyttää kuin vasta kaapista otetulta. Kyse saattaa kyllä olla siitäkin, että pyjama on uusi ja Adam pitää siitä, mutta en kuitenkaan uskalla lopettaa. Aikaisemmin Adam käytti samaa pyjamaa kerrallaan pisimmillään kaksi yötä.

Kyllähän minä perheelleni olen enemmän luksusta kuin välttämättömyys. Hieman tavallisempi perhe (siis: vähävaraisempi) käyttäisi samoja vaatteita kauemmin kuin yhden päivän ajan, opettaisi lapsensa siivoamaan huoneensa, laittamaan astiansa tiskikoneeseen ja kulkemaan bussilla, käyttäisi silittämättömiä alus- ja kenties muitakin vaatteita ja antaisi lapsensa leikkiä, katsoa televisiota tai tehdä läksyjä hieman useammin yksin. En minä silti tunne itseäni mitenkään tarpeettomaksi. Jo viikonloppuisin huomaa, kuinka perhe ei mitenkään selviäisi ilman minua; kun olen vapaalla, keittiö ja olohuone eivät koskaan säily siisteinä paria tuntia kauempaa. Niin lapset kuin vanhemmatkin jättävät tavarat, ruoat tai astiat juuri siihen missä ovat sattuneet niitä käyttämään. On tietenkin jokseenkin käsittämätöntä, miten viisihenkinen perhe voi tarvita kotiäidin lisäksi aupairia, siivoojaa ja puutarhuria… Mutta tämä perhe tarvitsee. Olen miettinyt, kummasta perheeni ennemmin luopuisi, minusta vai joka päivällisellä juotavasta viinipullosta, jotka maksavat heille suunnilleen yhtäpaljon. Luultavasti kuitenkin minusta – silloin siitä viinipullostakin jäisi enemmän heille…

Tässä meidän lähellä on talo, jossa asuu perhe, jota minun perheeni kutsuu Ho-Ho-Familyksi. Ja syystä. Kävelen talon ohi joka kerta tullessani bussipysäkiltä, enkä aikaisemmin huomannut siinä mitään kummallista. Ennen joulukuuta, siis. Nyt talon pienellä pihalla on 13 joulupukkia ja kuusi lumiukkoa, erikokoisia ja –näköisiä, suurin osa puutarhatonttujen kaltaisia. Suurin on yli parimetrinen, räikeänpunainen, hymyilevä, puhallettava Santa Claus, joka täyttää neljäsosan koko pienestä pihasta. Iltaisin kaikki pukit ja ukot on valaistu niin että ne loistavat satojen metrien (tai jaardien) päähän. Ho-Ho-Familylla on myös koira, mikä on mielestäni hyvin surullista. Ei nyt erityisesti siksi, että koira joutuu elämään perheessä, jonka mielestä on hilpeää täyttää pihansa joulupukkipysteillä (vaikka en voikaan olla pohtimatta, mitä oikein mahtaa liikkua noitten ihmisten mielissä). Näen koiraa usein kävellessäni bussipysäkille; se on valtava, laiha, karkeaturkkinen, harmaa, surumielisen ja aran näköinen (onko suomen adjektiiveilla tarkkaa järjestystä?) otus, joka juoksee aina vikkelästi ohitseni ja takaisin sisään taloon kuin peläten, että joku ajaa sitä takaa. En voi olla ajattelematta, että koiraa ei varmasti koskaan viedä lenkille, sen annetaan vain juosta talon edessä olevalla kadulla, ja ettei se ole oikein muutenkaan onnellinen. Joulupukit ja kaikki… Harmi ettei täälläole postilaatikoita, voisin salavihkaa (?!) käydä sujauttamassa koiralle joululahjan.

Nykyään Natasha kysyy joka aamu herättäessäni hänet: ”What day is it today?” ja sitten, ”how many days left?” Tashalla ei ole aavistustakaan siitä, että minä lasken päiviä yhtä kiihkeästi kuin hänkin, tai kiihkeämmin; tunteja, minuutteja… Jo monta viikkoa olen elänyt lähestyvvän lähtöpäivän voimalla. Minä en ole lähdössä mihinkään, thank God. Mutta koko (muu) perhe lähtee Australiaan, ovat poissa joulun, uudenvuoden, yhteensä lähes neljä viikkoa. Neljä viikkoa lomaa! Ei aamuheräämisiä! Ei silittämistä! Ei Dexteria, Powerpuff –tyttöjä tai Baby-Wee-Weeta! Tosin minulle on vähitellen selvinnyt, ettei lomani tarkoita kirjaimellisesti lomaa – koirista, kissasta, kanoista, kaloista ja kasveista on pidettävä huolta ja hoidettava muita pikkuasioita. 12. päivää odotan silti kuin lapsi joulupukkia, odotan hetkeä jolloin auto kaartaa ulos portista ja olen vapaa, voin laittaa musiikin soimaan, avata viinipullon, laittaa lämmityksen täysille, panna kylpyveden valumaan… (Jamitä lyödään vetoa, että juuri kun olen pääsemässä vauhtiin, he palaavat: ”We just forgot something…”)

Joulusta ei toivottavasti tule turhan yksinäistä vaikka olenkin täällä aivan yksin. Joulupäiväksi minut on kutsuttu perheeni tuttavaperheen luokse, ja joulua edeltävät päivät vietämme ystäväni Terezan kanssa Dublinissa. Hyvin piristävää päästä matkustelemaan, varsinkin kun en ole koskaan käynyt Irlannissa. Uutta vuotta odotan epätietoisen jännittyneenä; se ei ole koskaan kuulunut lempijuhliini, mutta EdinburghinHogmanayn (niin täällä kutsutaan uutta vuotta)sanotaan olevan maailmakuulu. (Toisaalta toiset sanovat, että se on täällä aivan samanlaista kuin Suomessa; on pirun kylmä ja ihmiset katsovat ilotulituksia järkyttävässä humalassa. Jos edes muistavat katsoa.) Pian alkava lomani ei ole vain piristävä mukavuus – se tuntuu enemmänkin elintärkeältä keitaalta. En tiedä olisinko kestänyt enää ilman sitä. Ensinnäkin on hyvä saada lomaa työstä, jonka takia olen ollut koko syksyn kuolemanväsynyt ja johon olen ehtinyt kyllästyä jo moneen otteeseen. Vaikka viikonloppuni ovatkin lähes aina vapaita, aikaa kavereille ja harrastuksille on silti jäänyt kovin vähän. Ja vaikka yleisesti ottaen olenkin nauttinut elämästäni täällä, viime viikkoina on tapahtunut asioita jotka ovat saaneet minut useammin kuin kerran pois tolaltani ja miettimään, mitä järkeä missään on. Muutaman viikon hyppy pois aupairiuudesta antaa toivottavasti aikaa hieman selvitellä päätäni… Toiseksi olen erittäin iloinen päästessäni hetkeksi eroon perheestäni. En tarkoita sanoa, ettenkö pitäisi heistä tai etteikö meillä olisi ollut usein hauskaa yhdessä tai ettenkö uskoisi olleeni onnekas siinä, että pääsin juuri tähän perheeseen. Tarkoitan vain, että on jokseenkin monimutkaista asua työnantajansa luona. En aina tiedä, kuinka ”perheenjäsenenä” minun oletetaan käyttäytyvän, ja lisäksi reagoin hyvin herkästi perheen tunnelmiin. Huomaan usein peilaavani tunteeni suoraan perheen äidin, Ruthin, mielialasta; jos hän vaikuttaa masentuneelta tai kärttyiseltä, olen heti valmis uskomaan, että minä olen syy hänen huonotuulisuuteensa – että hän pitää minua laiskana tai vastuuttomana tai olen tehnyt tai sanonut jotain väärin. Rasittavaa on se, että Ruth on lähes aina kotona – hän on kotiäiti, mutta harrastaa ”osa-aikatyönä” eräänlaista lasitaidetta, hänellä on studio täällä kotona – ja liikun aina hieman varpaillani hänen läheisyydessään, valmiina täyttämään hänen pienimmätkin toiveensa. Teen mitä vain kunhan perheeni pitää minusta, kunhan he vain pitävät minua hyvänä au pairina. Itsearvostukseni rakentuu pitkälti heidän arvostuksestaan minua kohtaan, niin julmalta kuin se kuulostaakin.

Ilma on vaihtunut sateisen hyytävästä kuulaan kirpeäksi. Pakkasyö oli jättänyt maahan jälkensä; kuura ei poistunut koko päivänä. Paikoin sitä on niinpaljon, että näyttää siltä, kuin maassa olisi lunta. Olin koirien kanssa kävelyllä, tuijotin vuorten taakse laskevaa aurinkoa ja toisella puolella vahtivaa täysikuuta ja tunsin innostuvani; tällainen talven kuuluu olla! Tulee kirkas tähtiyö… Tätä taloa ei kyllä ole rakennettu kestämään pakkasia. Koko talo on niin kylmä, ettei lisä pukeutuminen enää auta. Olen varma, ettei tällainen jatkuva palelu ole hyväksi terveydelle. Sitäpaitsi ajatukset kulkevat hitaammin.

Hei, halusin toivottaa onnellista joulua ja hyvää uutta vuotta mutta olen jo melko varma, ettei tämä kirje ehdi jouluksi. Toivon siis, että joulusi oli onnellinen, että kynttilät olivat rauhaa, että ympärilläsi oli rakkaita ihmisiä… ja maassa lunta.

With love, Tuulia

PS Joulupukit ovat lisääntyneet. Nyt niitä on jo 16, ja lisäksi pihalle on lisätty musiikkiautomaatti; kun joku kävelee talon ohi, kuuluu ensin hohottavaa joulupukkinaurua ja sitten alkaa jokin pirteä joulupukkilaulu. Olen huolissani koiran puolesta.